Pelkoja päin!

Sunnuntaisin on julkaistu uusi jakso kolmannelle ja viimeiselle kaudelle sarjasta Kaikki Synnit. Katsoin ensimmäiset pari jaksoa yksin, mutta jopa valoisassa puristin tyynyn reunaa rystyset valkoisina. Silti sarjaa oli pakko seurata, pelosta huolimatta. Tunnelma ja tarina vaati saada tietää lisää. Ratkaisin ongelman pyytämällä ystäväni Katin seurakseni, yhdessä kahvitellen seurasimme sunnuntaisin silmät lautasina tapahtumain kulkua, sekavia johtolankoja, vaikenevaa yhteisöä ja traumatisoituneita henkilöitä. Tänään julkaistiin päätösjakso, syyllinen löytyi, ja ehkä jotain hyvää koitui jokaiselle.

Pelko on kummallinen asia. Vielä kummallisempi asia on kyky kehittää itselleen pelkoja, ja vilkas mielikuvitus toimii hyvänä katalysaattorina. Huomasin pandemiaeristyksen aikana, että yksin ollessa oma mieli lähtee laukalle, ja luo täysin näennäisistä asioista suurempia kuin ne ovat. Peikkoja ja varjoja alkaa näkymään sielläkin, missä niitä ei oikeasti ole. Sitä alkaa ikään kuin rakentamaan mielen syövereissä kuviota jopa pilkun puolikkaista, ja yhtäkkiä sitä alkaa toimimaan oman mallinsa mukaan. Siirtyy ikään kuin huomaamattaan poteroon kypärä päässä taistelemaan varjoja vastaan.

Taistele ja pakene -reaktio on myös stressissä keskeinen tekijä. Ei siis ihme, että pelkääminen kuluttaa energiaa ja syö voimavaroja. Pimeänä vuodenaikana on jotenkin helpompi pelätä kuin valoisaan aikaan. Niinhän se sudentuntikin on yöllä pimeimpään aikaan, ja silloin todellisen ja epätodellisen raja on todella häilyvä. Myös väsyneenä sitä lukee ja tulkitsee asioita väärin.

Äitini lausui usein alla olevan runon Aamukahvin ääressä, joka kuvastaa hyvin, miten epätosi muuttuu omien korvien välissä todeksi, vaikka tietäisi lähtökohdan olevan täysin kuvitelmaa. Lapsena tuo runo hälvensi pahojen unien vaikutusta, koska jos ei kanankaan uni ollut totta, niin ei sitten omatkaan. Siksi puhun usein pelkojani ystävilleni, hoitavat kukon roolin, asettavat asiat oikeaan perspektiiviin.

Mikähän se sitten on, että aina pitää kasata pelkoa, ja pelkoa haetaan kirjoista, elokuvista ja elämyksistä. Niiden avulla pelon kokeminen on turvallista, ja pelosta pääsee helposti eroon. Pelon kokeminen on myös hyvä asia, sen tehtävänähän on varoittaa vaarasta. Siksi tunnetta voikin harjoitella ”turvallisessa ympäristössä”.

Jotta mieleni rauhoittui syyllisen löytymisestä huolimatta, katsoin perään Tommy & Tuppencea, agenttitarina tuntui kevyeltä sellaisen tarinan rinnalla, joka periaatteessa voisi olla totta, siis omassa maailmassa. Agentitkin ovat valitettavasti todellisuutta, mutta niihin ei minun – onneksi – tarvitse puuttua.

Ai niin, ehdottomat suositukset Kaikki Synnit -sarjalle. Todellisten ammattilaisten loistava taidonnäyte.

Rauhallista viikkoa!

Aamukahvin ääressä

Kukko: Hyvää huomenta, punahilkka! Miltäs se maistuu kahvitilkka?

Kana: Ah, se on aivan liian kuumaa, kieltäni polttaa, päätäni huumaa.

Kukko: Kahvi on hyvää – mitä mä kuulen? Huonolla tuulella, rouvani, luulen.

Kana: Eipä se olisi kumma lainkaan, voi mitä unissa nähdä sainkaan!

Kukko: Kerro se mulle, kullanmuru, kertoen aina haihtuu suru.

Kana: Mull’ oli piilossa pesä uusi, munia siinä jo viisi, kuusi. Lapset sen löysivät, ai, ai, ai! Rintani haikean haavan sai.

Kukko: Rauhoitu, rauhoitu, armas Lotta, eihän se ollut edes totta.

Immi Hellén 1930 Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s