Mäntysaaren hiljaisuudessa on ollut hyvä olla. Täällä on riittävästi tilaa pääkopalle reflektoida mitä kaikkea tässä alkuvuoden ja -kesän aikana on oikein tapahtunut. Saari sinällään tekee sen, että ei tule lähdettyä sinkoilemaan mihinkään, lähteminen vaatii omat erityisvaiheensa veneineen kaikkineen. Saaressa olo viestittää myös korvien välille, että ei tarvitse mennä uusille ajatuksen poluille, nyt on riittävästi makusteltavaa kaikessa jo päässä olevassa.
Jos tuntui että viime vuonna tapahtumia oli runsain mitoin, niin tänä vuonna olen tuskin itse pysynyt vauhdissani mukana. Olen aina ollut energinen, monta rautaa samanaikaisesti tulessa. Ominaisuus on peritty isältäni, johon verrattuna olen melkeinpä flegmaattinen. En ahdistu liikkeestä tai muutoksista, mutta rutiinit ja liiallinen paikallaan olo saa minut äkkiä uupumaan. Olen usein kokenut paheksuntaa tahdistani, mutta tämä on ominaisuuteni. Toisaalta jo vuosia sitten olen todennut, että sosiaalinen elämäni on kuin tasaisesti aaltoileva sinikäyrä, vilkasta ja tapahtumarikasta vaihetta seuraa hiljaisuus vetäytymällä kirjojen maailmaan tai vain itsekseni asioiden pohdiskelemiseen.
Täällä saaressa siis olen selaillut alkuvuoden ja -loman aikana ottamiani kuvia, ja huomannut miten nopeasti sitä unohtaa asioita. Osa tietysti johtuu siitä, että tapahtumia on ollut niin paljon. Valokuvien välityksellä olen palauttanut itseni takaisin noihin hetkiin, mitä tunteita olen niissä kokenut sekä mitä ajatuksia ne tällä hetkellä herättävät.
Yhteisenä nimittäjänä olen havainnut eräänlaisen elämän nälän. En tiedä johtuuko se siitä, että pari viimeistä vuotta oltiin aika tiukasti kotona, ja kaikki kodin seinien ulkopuolella tapahtuva kokeminen siirtyi virtuaalimaailmaan. Vai onko kyseessä eräänlainen ahaa-elämys siitä, mitä kaikkea uutta ja ihmeellistä maailmassa – ja Suomessa – on vielä koettavana. Toki monet asiat ovat nyt vain sattuneet tapahtumaan tänä vuonna kuten Juniorin häät ja Amerikan Senior Highschoolin luokkakokous, mutta paljon kokemuksia on myös ns. ”itseaiheutettuja”.
Hiljaisuus saa kyselemään itseltäni onko menossa eräänlainen vauhtisokeus, jossa tärkeintä on vain liike. Vastaus taitaa olla, että uteliaisuus oman arkisen kuplan ulkopuolisia asioita kohtaan on perimmäinen syy tälle elämän nälälle. Uteliaisuus kasvaa samaa tahtia kokiessani jotain uutta. Myös jo ennen koetut asiat tuntuvat uusilta, kun ne kokee uudelleen ja niitä katselee vähän eri kulmasta.
Minulle elämän nälkä ja elämän ilo ovat rinnasteisia. Toinen ruokkii toista. Hyvänä vahvistavana mausteena molemmille toimii itsekseen oleminen ja pysähtyminen makustelemaan jo tapahtunutta. Uteliaisuus rikastaa kokemuksen, ja avaa niistä uusia kulmia. Hetkeen ja tarjottuihin mahdollisuuksiin heittäytyminen avittaa eteenpäin. Hyvänä esimerkkinä Bonk-museo, joka sattui osumaan lounaspaikkamme viereen, ja joka irrotti hersyvät naurut. Asiasta tehden emme olisi sinne menneet.
Konditionaali voi ehdollisena tapaluokkana toimia kohteliaana puhutteluna, mutta se myös korostaa epävarmuutta; haluaisin, menisin. Useimmiten konditionaalilla asian itselleen esittäminen jää hajatelman tasolle, ja siten tekemättä. Alkuvuoden tahtia voi osittain selittää, että olen pääasiassa luopunut konditionaalin käytöstä itseni kanssa käymistäni keskusteluista. Jos haluan, niin teen. Itse siis olen asioiden mahdollistaja tai este, miten päin vain haluan asian ajatella.
Kiitos Mäntysaari taas pääkopan perusteellisesta järjestämisestä ja tilaisuudesta kunnolliseen reflektointiin. Vielä on makusteltavaa, mutta paljon on jo paikoillaan.
Uteliaisuudella kyllästettyä kuunvaihdetta!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 