Olen edelleen turhautunut, vaikka arjen ”toiminta” on käynnistynyt niin koulussa kuin työssäkin. Nämä rajoitukset ja tämä samojen seinien tuijottaminen ottaa veronsa. Sellainen ”mikään ei huvita” -fiilis.
Vaikka toisaalta mahdollisuuksia tehdä vaikka mitä on paljon, hylly täynnä kirjoja, tallenteita ja suoratoistoja pilvin pimein katsottavaksi. Koulutehtävää varten johtamisanalyysin pohjaksi Hatari! -elokuvakin odottaa, ja siinä jos missä Afrikan lämmön suorastaan tuntee ruudun välityksellä. Mutta kun ei huvita.
Mikähän siinä on, että koskaan ei ole hyvä. Välillä valittaa, että tekemistä on liikaa, välillä, että aikaa on liikaa. Sitä ikään kuin kaihoaa sitä, jota juuri sillä hetkellä ei ole saavutettavissa. Ja jos aikaa on liikaa, niin siihenkään vähään mitä on tarjolla ei tule tartuttua. Pieni paine tuottaa tuloksia.
Olen viikon verran suunnitellut tekeväni retroruokaa katkarapukasaria. Jotenkin mielikuva oli, että se on todella vaivalloista, ja jotenkin noloa alkaa nyt itselleen sillä lailla jotain parempaa laittamaan. Kunnon siskonmakkarasoppa ajaa täysin asian, jos pelkästään yksin syö. Onkohan tässä taustalla, että rumat ne vaatteilla koreilee tai jotain vastaavaa. Mehän olemme onnistuneesti läpi sukupolvien tuijottaneet kengänkärkiämme ja muistaneet hurskaasti oman paikkamme, koska vaatimattomuus kaunistaa.
No, en nyt sitten ottanut pakkasesta siskonmakkarasoppaa lounaaksi sulamaan, vaan tartuin purjoon ja veitseen. En muistanutkaan, miten helppoa tämän kasarin teko on! Pilko suuri purjo, kuullota pehmeäksi öljyssä, lisää purkki kermaa sekä reilusti currya, hauduta jonkin aikaa, ja lisää reilusti sulaneita katkarapuja ja suolaa. Paistoin seuraksi esileivotun ciapattan, jolla pyyhin vielä lopun kastikkeen, koska curry lämmitti suuta niin mukavasti.
Hyvä ruoka, parempi mieli. Ruoasta pitää nauttia, niin kuin jokaisesta päivästä. Tunnustan. Olen varsinainen elämästä nautiskelija, entisaikaan varmasti luokiteltu laiskaksi ja hienostelijaksi. Kuka estää arkena syömästä baakkelsia silloin tällöin etätöiden lomassa kello kahden kahvilla tai uppoutumista kirjaan unohtaen kokonaan esimerkiksi imurin olemassaolon (toisaalta kun on kolme viikkoa siivoamatta niin huomaa kunnolla kättensä jäljen…).
Pienet, arjen ylellisyydet kohottavat kummasti. Silloin tällöin joku kiva pieni juttu, ja taas jaksaa. Niin kuin nyt tämä katkarapukasari. Ihan on nyt juhlava olo, ja tuntuu kunnolla vapaapäivältä.
Ai niin, yksi Beck on vielä katsomatta. Josko nyt tujakka espresso ja pala tummaa suklaata Beckin kyytipojaksi. Murhamysteeri toimii aina. Se on lauantai siinä!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 