Kotini on peilini 

Lunta pyryttää nyt oikein kunnolla. Kohta lähden lapiovarteen kaivamaan rappuset esille, vaikka huomenna tulee vissiin kolminkertainen määrä uutta lunta. Antaa tulla vain, on niin puhdasta ja valoisaa. Tuohon hyvä pakkanen, saa matot hankeen raikastumaan. 

Sisällä on mukavan kodikasta, joulukuusikin vielä paikoillaan, jouluvaloja siellä täällä, amaryllikset ja joulutähti kukassa. Valkoista niin sisällä kuin ulkona. 

Year Compassia tehdessäni selasin kolmen edellisen vuoden kompasseja. Aikamoinen muutos tapahtunut niin kotona kuin minussakin. Ensinnäkin sisäinen insinöörini on vihdoin päässyt esille niin töissä kuin koulussa. Insinöörit luovat ja tekevät työkseen asioita, jotka liitetään johonkin kokonaisuuteen, olkoon se sitten suurempi tai pienempi. Yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys on käsin kosketeltavaa. Samoin innostus ja joskus turhautuminenkin, kun yhdessä ratkaistaan ongelmia. Mutta ehdottomasti paino sanassa yhdessä. 

Työssäni Nokialla ihmiset auttavat toisia, jopa raivaavat omista kiireisistä kalentereistaan aikaa, jotta voivat olla avuksi. En ole kohdannut missään muualla tällaista. Team Nokia on todellakin Team Nokia. Lisäksi joka päivä oppii uutta ja katse on vahvasti tulevaisuudessa. Kouluni LUT-yliopiston motto on Land of the Curious – uteliaat muuttavat maailmaa, ja ole yksi heistä. Sopii minulle kuin nenä päähän! Lisäksi koulun henki on ketterä, silti leppoisa, karjalaisen kansainväliseen (kampuksella ja kursseilla näkee useita kansallisuuksia) tapaan. Olen muutaman kerran käynyt kampuksella korona-ajasta huolimatta, ilmapiiri on sielläkin lämmin ja inklusiivinen, silmät hymyilevät kasvomaskien takana.  

Molempiin paikkoihin astuin korona-aikaan, ja olen hämmästynyt siitä, miten vahva tunne on tullut siitä, että kuulun joukkoon. Olen molemmissa paikoissa niin oikeassa paikassa kuin vain voin olla. Vaikka etänä, niin kiinteästi osa kumpaakin yhteisöä.  

Toinen muutos näkyy kotona. Koti ikään kuin kuoriutui siinä valtavassa vuoden kestäneessä remontissa (jälkeen päin ajatellen hyvä, etten tiennyt etukäteen mitä tuleman piti), ja on nyt minun näköiseni, eli kuvaa sitä minua, joka tänä päivänä olen. Entinen oli ehkä entisen minun näköiseni. Olisi muuten hauskaa, jos voisi joskus erilaisten kuvien perusteella arvuutella, että millainen persoona tässä ja tässä kodissa asuu.  

Insinööriminä saattaisi täällä näkyä erilaisina läppäreinä ja tabletteina, joissa pyörii päivityksiä (ai että on muuten ihanaa tehdä läppärien ym. asennuksia!), erinäisinä piuhoina ja lisälaitteina tai ympäriinsä lojuvina matematiikan papereina laskuhetkien aikana. Muuten ehkä joskus voisi arvuutella, että täällä asuu väreistä ja kukista pitävä ihminen, joka kääriytyy torkkupeitteisiin ja tyynyvuoriin lukiessaan. Iso ruokapöytä kertonee iloisesta puheensorinasta pöydän ympärillä, nojatuolit syvällisiin keskusteluihin syventymisestä, basilika ja sitruunat keittiössä sekä erikieliset kirjat mm. Italiaan ja Ranskaan suuntaavasta mielestä. 

No kuka minä sitten oikeastaan olen. Tuota kaikkea edellistä. Rennompi kuin aikaisemmin, touhukas kyllä, mutta entistä ehkä aikaisempaa rauhallisemmalla tavalla, paljon vanhaa lastia jäänyt matkan varrelle, moneltakin elämän osa-alueelta; uutta, enemmän minua itseäni tullut tilalle. Turha jossittelu jäänyt pois, jos jotain haluaa tehdä, niin kannattaa kokeilla. Sekin on totta, että vain itseään voi muuttaa, muita ei. Oma muutos tosin heijastuu myös ympäristöön, joten muuttuvatko muutkin, vai onko nähtävillä vain peilikuvaa.  

Mielestäni kodin tärkein tehtävä on kuitenkin olla paikka, jossa mieli lepää, on hyvä olla ja joka toimii ankkurina. Oven avatessa kohina jää taakse, ja omat ajatukset saavat tilaa. Ystäväni kysyi ennen remonttia, että mitä tunteita ja tunnetiloja haluat kotiisi. Käytetään sitä pohjana suunnittelulle. Se oli hyvä kysymys, ja ohjasi oikeaan suuntaan. Monessakin mielessä. 

Oman itsesi näköistä kotoilua!