Oh hoh… Onkin kuukausi vierähtänyt viimeisestä postauksesta. Loma vierähti länsirannikolla, olin kolmisen viikkoa poissa kotoa vain lyhyitä pyykinpesupyrähdyksiä lukuun ottamatta. Viimeisen lomaviikon torstaina tartuin työkaluihin ja käännyin poloisen Piccolo Paradison kimppuun. Raukka oli ollut ilman kunnon hoitoa parisen kuukautta, vain vettä saanut kuumimpaan aikaan. Etenkin viimeisen lomaviikon aikana kasvit olivat sisuuntuneet ja kasvaa rehottivat mikä mihinkin suuntaan.
Loma oli todella palauttava. Viimeisellä lomaviikolla tuli kova ikävä työkavereita ja kaikkea menossa olevaa, arjen rutiineja. Minulle vuosi on aina alkanut syksystä, siitä lähtee yleensä uudet asiat liikkeelle.
Tänä syksynä olen taas uuden edessä opintojen alkaessa muutaman viikon päästä. Vieläkin vaikea uskoa todeksi, että minusta oikeasti joku päivä tulee diplomi-insinööri. Elämässä kannattaa tehdä niitä asioita, joita haluaa, eikä jättää niitä ajatuksen tasolle tai toteuttamista johonkin hamaa tulevaisuuteen. Opintojen alku on kesän aikajanalla iso etappi.
Opiskelen työn ohessa, joten ajanhallintaan pitää keskittyä. Mutta niin tein edellisenkin tutkinnon. Silloin ensimmäinen syksy meni opiskeluun opettelussa, nyt opiskelutekniikka on hallussa, joten voin hypätä suoraan asiaan.
Piccolo Paradiso on nyt siisti, nautiskelen sen tunnelmasta lueskellen, kahvitellen tai vain oleillen. Vaikka uudet kuviot kurkistavat jo oven takana, koitan varastoida tätä ihanaa kesää hetkinä ja muistoina, olemalla tässä ja nyt.
Toisaalta on aika paradoksaalista, että hahmotamme ajan erilaisten etappien eli elämän tapahtumien kautta. Olen pohtinut, että muistammeko tunteita, joita olemme jonain ajanjaksona kokeneet. Minulla on omassa pienessä paratiisissani hyvä olla, mutta aina ”lukutuoliin” asettuessani koen yllätyksenä, millainen tunne on. Sen kun saisi purkkiin, josta voisi talvella ammentaa.
Tunnerikasta viikkoa!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 