Jo pitkään on tuntunut siltä, että aika on muuttunut ameebamaiseksi olioksi, jossa ei ole mitään selkeää kohtaa, josta erottaisin erilaisia tapahtumia. Olen jopa alkanut ymmärtää juhlapyhien merkityksen nyt korona-aikana aivan eri tavalla. Niiden tehtävähän on jäsentää aikaa irrottamalla aikablokkeja toisistaan selvinä etappeina aikajanan varrella. Otetaan nyt vaikka vappu, joka on rajapyykki keväälle ja alkavalle kesälle pitkän talven jälkeen. Erityisajan pienimuotoiset juhlistukset eivät täyttäneet ainakaan minulle sitä tehtävää, mikä näillä juhlilla yleensä on.
Olin jo pitkään miettinyt, että haluan johonkin muualle etätöihin, niin kiva kuin kotini nyt onkin. Mieli kaipaa vaihtelua, ja allekirjoitan, että samanlaisina toistuvat päivät aiheuttavat eräänlaista tylsistymistä. Ystäväni markkinoille tuoma Airbnb-asunto Teijossa oli kuin kutsu pois normiarjesta. Kaksio sijaitsee vuonna 1901 rakennetussa, ja myöhemmin pieniksi asunnoiksi, muutetussa koulussa. Tavarat kassiin ja myös työkassi mukaan ja auton nokka kohti Salon seutua.
Teijossa tuli vietettyä kaksi yötä, mutta kaikkine siirtymisineen ja normiarjesta poikkeavien tapahtumien ansiosta Teijossa kulunut aika tuntui huomattavasti pidemmältä. Myös työnteko tuntui jotenkin helpommalta ja kevyemmältä, vaikka chat ja Teams pyörivätkin. Asunto oli aivan Teijon “keskustassa”, jossa kaunis ruukkimiljöö, Suomen pienin kivikirkko korkealla mäen päällä kahvila ja Teijon Masuuni. Ilokseni tiistaina klo 16 alkava palaveri siirtyi perjantaille, joten ehdin ennen kotiin lähtöä käydä tutustumassa Masuuniin. Ovi ei antanut osviittaa, miten jykevä tiiliseinäentisen rautatehtaan piipunjuurineen sisältä löytyi, gallerian taiteesta puhumttakaan.
Myös Mathildedahl sijaitsee niin lähellä Teijoa, että siellä ehtii hyvin pyörähtämään autolla lounasaikaa. Olo oli kuin ulkomailla kesän vehreyden ollessa parhaimmillaan. Samalla pää täyttyi kaikkien vaistojen osalta jollain arjesta poikkeavalla. Toki mukaan Teijoon lähti myös pullaa tehostamaan iltapäivän kahvihetkeä.
Kaikesta kaukokaipuusta ja elämysten kokemisen tarpeesta huolimatta kynnys lähteä pois kotoa on paradoksaalisesti korkea. Ikään kuin näkymättömät muurit olisivat kodin ympärille, ja joku kuminauha pitäisi liikkumissäteen pienenä. Tänään kävin ihan Helsingin keskustassa Ateneumin Ilja Repin-näyttelyssä, ja retkeä varten “oli passikin pakattu mukaan” – kuten Teijoonkin, sen verran suurelta maisemanvaihdokset tuntuivat. Parin kuluneen päivän aikana on aisteja hivelty. Vasta nyt huomaa, miten paljon on kaivannut taidetta ja elämyksiä. Sekä mikä vaikutus niillä on korvien väliin.
Seuraavallakin kerralla käy lähdön hetkellä varmasti taas mielessä, että jos ei lähtisikään, jäisi kotiin, vaikka lukemaan kirjaa, olisi helpompaa. Mutta miten hyvä kun on saanut itsensä liikkeelle, puhdistanut päätä ja saanut uutta ajateltavaa. Sitähän se mieli niin kaipaa vastaiskuna tylsistymiselle. Voin siis taputtaa itseäni olkapäälle, että olen ollut itselleni hyvä.
Lupaan siis, että tämä etätyöpisteen siirto toiselle paikkakunnalle ei jää ainoaksi!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 