Se on täällä. Jäseniä särkee, eilen huhkin reilut kolme tuntia metsänpuolen cottage gardenin kimpussa. Hyvä kun sen jälkeen pääsin istumaan, puhumattakaan tuolilta ylös. Pienessä kyykyssä koko ajan. Mutta mukava asia, että on vielä jotain, joka tulee kipeäksi. Hommaa ei olisi voinut jättää kesken, koska siivoamaton osa olisi ollut kuin huutomerkki. Sitä paitsi oli kiire saada siemenet ja taimet maahan, jotta ne saavat suurimman hyödyn yön sateesta ja tämän viikon lämpöaallosta.
Välillä piti toki pysähtyä ”näkemään lopputulos” siinä lapion ja haravan varressa. Sen “näkeminen” sai hymyn huulille. Toki yllätyksiäkin varmasti tulee, koska minulla ei ole osasta kasveja harmainta aavistusta mitä ne mahtavat olla. Vähän kärsivällisyyttä, ja kohta sen sitten näkee.
Sitä mietin, että miten sitä hyväksyy keskeneräisyyden kukkapenkissä, mutta ei esimerkiksi omassa työssä. Samoin myös epätäydellisyyden sekä yllätykset. Jos puutarhanhoito on jotain opettanut niin sen, ettei sitä pysty koskaan kontrolloimaan täydellisesti. Siksi siinä onkin tietty sallivuus aina läsnä. Ei sen nyt niin väliä, jos tuo levisikin tuonne tai tuosta nouseekin joku aivan outo tekele. Ne vähän niin kuin kuuluvat asiaan, ja ne hoidetaan sitten jokainen ajallaan ja tavallaan.
Samaa ajattelua jos pystyisi soveltamaan muussakin. Ottaa asian yksi kerrallaan, vaikuttaa siihen mihin voi ja muun antaa olla. Mutta kummasti sitä touhuaa joka suunnalla, ja kaiken pitäisi olla täydellistä. Kaikkeahan ei edes kannata tehdä täydellisesti, vaan pitää miettiä, että mikä on tähän asiaan riittävän hyvä. Pihalla kukat päättävät sen minun puolestani.
Toinen asia mitä mietin keskeneräisyyden näkeminen kauniina. Miten vain heikko aavistus jostain maan alta nousevasta voi olla niin kaunista! Jokainenhan meistä on siinä mielessä keskeneräien, että mitä enemmän ikää kertyy, niin sitä valmiimmaksi tullaan. Mutta ei koskaan täysin valmiiksi. Mikä on hienoa, koska aina saa matkaan mukaan jotain uutta ja mukavaa!
Leppoisaa ja kesäistä viikkoa!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 