Rinnalla kulkijoilla on aina paikkansa

Tänä aamuna lehteä hakiessa aurinko oli jo nousemassa. Valo oli lämmin, juuri sellainen kevään valo, joka kuiskuttelee ”kohta tapahtuu jotain kivaa, Se Joku alkaa aivan pian”. Koin eräänlaisen déjà vun, tunsin olevani jossain muualla, jossain, missä aamukahvi nautitaan kadun varrella tuoreen croissantin kera. Häivähdys vain, ja olin takaisin eksoottisessa Espoossa.

Tämä valo todellakin käynnistää ihmisen. Yhtäkkiä pää on täynnä ideoita mitä voisi tehdä ja toteuttaa, maailma täynnä uusia mahdollisuuksia ja elämä tuntuu todellakin elämisen arvoiselta. Ei turhaan sanota, että valo energisoi, ja saa meidät väkisinkin hymyilemään.

Samalla sen rinnalla on tietynlainen kaiho. Huomaan kaipaavani sypressejä muussakin kuin lumen alla piilossa olevia miniatyyrejä, sitruunankukkia, oleantereja huojumassa tuulessa, bougainvillejä rönsyilemässä kalkittujen seinien pintaa. Sekä etenkin puheen sorinaa, joka pörisee runsaana kuin mehiläisparvi runsaiden kukintojen parissa. Paikoillaan olo on tehnyt tehtävänsä, nyt mieli siintää jo jonnekin muualle väkijoukkojen keskelle.

Viime vuonna täytin tätä kaihoa katsomalla Etelä-Eurooppaan sijoittuvia elokuvia, lukemalla Italiaan (Lori Nelson Spielmanin Toscanan tytöt antoi lämmön lisäksi runsaasti ajattelemisen aihetta) ja Ranskaan sijoittuvia kirjoja (joiden vaikutuksesta päädyin kesällä spontaanisti ranskan kurssille, ja nyt kolmas menossa, neljäs alkaa kohta, ja pystyn puhumaan ja lukemaan riittävästi, jotta siellä selviän) ja selaamalla aikakauslehtiä etsien kuvia auringosta ja lämmitellen niiden tunnelmassa. Tämä kaikki täällä neljän seinän ja oman pään sisällä.

Ystävänpäivänä nostetaan hyvin esille ystävyyden rinnalla myös yksinäisyys, jota joka kolmas suomalainen on kokenut nyt koronan aikana. Koen olevani onnekas, koska aina kun minulla on kirjoja ja elokuvia käden ulottuvilla, niin en tunne yksinäisyyttä. Samoin kalenterini on täyttynyt kiitettävästi mielekkäästä tekemisestä sekä lukuisista kävelyistä eri ystävien kanssa. Olen siis todellakin etuoikeutettu ja kiitollinen ystävistäni.

Pohdin lisää tuota yksinäisyyttä. Harvemmin tulee kysyttyä ystäviltä, että tuntevatko he olonsa yksinäisiksi, vaikka etenkin nyt pitäisi. Sitä jotenkin lupsahtaa omaan kuplaansa, jossa kaikki on hyvin, ja olettaa niin muillakin olevan. Mutta miten monta kertaa sitä on huomannut, että näkyvä osa ei ole totuus, vaan se on jossain syvällä, joka vaatii raaputtamista. Kaihoa on monenlaista, eikä osa meistä osaa edes sanoittaa sitä mitä kaipaa. Kuitenkin epämääräistenkin tunteiden jakaminen jonkun toisen kanssa keventää oloa. Tätä koetan itselleni nyt muistuttaa.

Kevään voimakas valo siis sekä energisoi että nostaa kaihon pintaan. Joskus se saattaa jopa korostaa sitä mitä muilla tuntuu olevan ja mitä vailla itse olemme. Rinnalla kulkijoilla on aina paikkansa. Sitähän se ystävyys parhaimmillaan ja syvimmillään on.

Paikkaan omaa kaihoani ottamalla tänään kevään ensimmäiset päikkärit ulkona Piccolo Paradisossa. Nämä päikkärit ovat minulle – ja myös kuulemma naapureilleni – kevään todellinen merkki hetkestä, jolloin auringon valo ulottuu ensimmäisen kerran talven jälkeen seinän vierustalle.

Hyvää Ystävänpäivää!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s