Tiedättekö sen tunteen, kun kuvittelee omat taitonsa paremmiksi kuin ne onkaan, ja hyppää kerrasta isoihin saappaisiin. Silloin yleensä vähän kolisee, mutta yleensä oppimiskäyräkin on normaalia jyrkempi.
Kesällä lueskelin Piccolo Paradisossa Ranskaan sijoittuvaa nasevaa romaania, jossa oli runsaasti ranskankielisiä sitaatteja. Olin yllättynyt, että ymmärsin ne kertalukemalla – siis tajuamatta, että ymmärsin ne pääasiassa asiayhteyksien takia. Siitä innostuneena avasin Helsinginseudun kesäyliopiston kurssitarjonnan. Sopivasti seuraavana maanantaina alkoi Alkeiskurssi 2. Miten loistavaa! Turhaan sitä on nimittäin ihan alusta aloittaa, jos on jokunen vuosikymmen sitten istunut Amerikassa ranskan alkeita tavaamassa.
No. Innostuksen huumassa olisi joskus hyvä ottaa hetki happea ja hengittää syvään. Sekä tässä tapauksessa lukea kurssin kuvaus. Kurssia oli kolmena iltana viikossa 3,5 tuntia kerrallaan 3,5 viikon ajan. Kyseessä oli siis intensiivikurssi, ja ranskaa puhuttiin mahdollisimman paljon.
Ensimmäisellä kerralla luulin laskeutuneeni kuuhun. Jotenkin en yllättäin muistanut sieltä vuosikymmenien takaa yhtä ainutta sanaa, suurin osa tunnista meni täysin yli ymmärryksen. Italian perusteella arvasin jokusen sanan, mutta nekin melko varmasti väärin. Esimerkiksi kun opettaja heilutteli kirjaa, päättelin, että ne otetaan nyt esille. Cottage Garden jäi sinä iltana kastelematta, koska tuntien jälkeen heittäydyin sohvalle, ja tuijotin vain pisteeseen lähes tunnin ajan.
Kävin kussin loppuun, olinhan maksanut sen. Vaikka muutamaan kertaan meinasi usko ja into loppua. Ulkona kauniit kesäillat, ja minä vain mongertelin sisällä ranskaa. Tenttipäivän aamuna luin ranskankielisen Voguen, ja ilokseni ymmärsin lukemani! Se oli huikea hetki.
Syksyllä ajattelin, että on hyvä ottaa ennen kevään jatkokurssia väliin jotain kivaa ja kevyttä, ettei vaivalla opitut asiat jäisi vallan unholaan. Tuossapa klik ja ajankohtaisten aiheiden keskustelukurssille. Siellä varmaan puhuisimme elokuvista, kulinarismista ja vaikkapa puutarhanhoidosta. Mitä vielä. Ensimmäisellä kerralla aiheena sananvapaus, toisella islamofobia, sitten Erdoganin ja Macronin välit taustoineen ja viimeisellä kerralla maailmantalous covidin jälkeen. Silmät teevateina kuuntelin puhetta, mutta muistaakseni kolmannella kerralla aloin tyrkyttämään sopiviin väleihin vuoronperään noin kolmea etukäteen opettelemaani lausetta. Ennen joulua rohkeus puhua oli lisääntynyt, ja tarve ilmaista itseäni voitti häpeän osaamattomuudesta.
Shokkimenetelmällä opiskelemani ranska on hyvä esimerkki siitä, että kun joskus innoissaan jopa tyhmänrohkeasti heittäytyy täysin uuteen, tuloksena saattaa kokea valtavan oppimisen riemun. Alkujärkytyksen jälkeen sinnikkyys palkitaan, rohkeus voittaa häpeän, tietämättömyys väistyy laajemman horisontin edestä. Eniten olen kokenut oppimisen riemua niin työssä kuin vapaa-ajallakin silloin, kun olen aloittanut noviisina mestarien joukossa tai kykyni reippaasti ylittävillä alueilla. Ei sen loppujen lopuksi niin väliä, vaikka alussa tekee virheitä, sitähän se noviisius tarkoittaa. Kukaanhan ei ole seppä syntyessään.
Siis rohkeasti vaan uusille vesille!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 