Eilinen rankkasade tuntui todellakin siltä kuin joku olisi avannut hanat ja kaatanut saaveilla vettä maahan. Sade piiskasipionit, ja vaaleanpunaisen pionin alla on keko terälehtiä. Vieläkin tuuli riepottaa pihalla kaikkea eteensä osuvaa.
Vaikka sade saapui myrskyn muodossa, on se luonnolle tuiki tarpeellinen. Viime viikon kastelin useamman tunnin niin metsäkaistaletta kuin Piccolo Paradisoakin. Kehitin itselleni jopa soittolistan, jota kuuntelemalla kasteleminen sujui jouhevammin. Lämpö helli, mutta samalla myös kuritti. Osa kukista jopa nuokkui, mutta ovat nyt nostaneet vartensa saatuaan riittävästi vettä.
Katselin eilen olohuoneen ikkunasta voimaa, jolla sade kasteli maata. Se sai pysähtymään. Illan suusta pilvipeite alkoi repeilemään, ja sininen taivas päästi auringon kuivaamaan sateen jälkiä. Sadepisarat kimalsivat lehdillä kuin helmet.
Sää on vähän kuin elämä. Siinä on erilaisia jaksoja ja vaihteluita. Jos saa liikaa jotakin, niin siihen turtuu, eikä sitten osaa ehkä arvostaa sitä mitä itsellä on. Kun elämä vähän vaihtelee, niin saa käsiteltyä myös tunteiden kirjoa. Sitä oppi myös herkemmin erottamaan tunteet toisistaan. Silloin on myös helpompaa miettiä mistä tuo tunne johtuu, ja mitä sille pitäisi tehdä.
Tunnerikas elämä voi joskus olla uuvuttavaa, mutta millaista olisi tunneköyhä elämä. Tunnerikkaassa elämässä tunteiden vuoristorata voi olla rajua. On hyvä käydä kuopassa, kunhan nousee sieltä ylös. Elämänkokemus antaa työkaluja, joilla niistä on aikaisemmin noussut, ja ne voivat auttaa nousemaan sieltä uudestaan. Eli mikä oli se hakku, joka viimeksi auttoi kiipeämään kuopasta.
Olen myös usein pohtinut positiivista psykologiaa. Olen ehdottomasi sitä mieltä, että se on hyvä asia, mieli kannattaa ohjelmoida näkemään hyvä elämässään ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Silti se ei saa johtaa hymistelyyn, jossa vain positiivisia asioita saa ilmaista. Vaarana on, että epäkohdat vain lakaistaan maton alle, ja asiat jäävät sinne kuplimaan. Kehityskään ei tapahdu status quon hymistelyllä. Rakentava kritiikki kuuluu elämään, ja saa aikaan uusia innovaatioita. Tunteiden vuoristorata voi silloin vaihdella turhautumisesta jopa juovuttavaan innostukseen.
Elämä ja tunteet siis ovat kuin sää. Vaihtelee pilvestä poutaan, ja kaikella on oma tehtävänsä tunnerikkauden vauraudessa.
Auringonpaistetta ja sadetta sopivissa suhteissa elämääsi!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 
Kiitos, olen aivan samoilla linjoilla kanssasi 🙂
Elämässä on erilaisia jaksoja ja vaihteluita. Toisinaan tuntuu, että elämänvuoristorata vie lujaa ylös ja alas….mutta jos aina olisi tasaista ei varmaankaan huomaisi elämän moninaisuutta. Tällöin elämä vain kulkisi ohi…. Mielummin tunnerikasta menoa kuin tunneköyhää elämää. (joskus vähempikin voisi riittää) Haasteellisina hetkinä on tosiaan hyvä ottaa esille ne ”työkalut” joilla on aiemmin päässyt kuopasta ylös. Kuulostaa helpolta, mutta ei sitä aina ole….itsekin tätä juuri työstän.
Minä myös kannatan ehdottomasti positiivista psykologiaa, oma mieli on varmasti ihmisen yksi tärkeimmistä työkaluista. Sillä on järjettömän iso merkitys miten elämämme kulkee…
Mutta liiallinen positiivisuus johtaa vain meidät harhaan…ja on aika ärsyttävää myös.
Olen huomannut, että pysähtyminen itsensä ja tuntemustensa äärelle on vaikeaa….siis ihan oikeasti pysähtyminen.
Elämänmenoa ja säävaihteluita seuraten 🙂
Nina
TykkääTykkää
Kyllä! Itsensä ja omien tuntemustensa äärelle pysähtyminen on vaikeata – ja joskus jopa pelottavaa. Silti se on hyödyllistä, jotta pääsee kunnolla käsiksi tuntemusten juurisyihin.
Ihanaa lppuviikkoa!
TykkääTykkää