Tällä viikolla kävin minulla oli kaksi elämystä, jotka normaalikeväänä eivät ehkä olisi olleet niin täysin aistein koettuja kuin nyt tänä kummallisena aikana, jota nyt elämme.
Ensimmäinen oli ravintolaelämys, jota odotin koko päivän. En saanut oikein mitään aikaiseksi, kun oli jotain poikkeuksellista tiedossa. Paikan päällä tuoksut, äänet, sävyt, jopa tuoli, tuntuivat ihmeellisiltä. Tuntui, että edellisestä kerrasta kun joku toinen oli valmistanut aterian ja se tuotaisiin pöytään, olisi ollut valovuosi.
Toinen, kaikki aistit herättävä elämys tapahtui Alppiruusupuistossa. Atsaleojen huumaava tuoksu, kaikkien eriväristen pensaiden säihke, lintujen laulanta ja jopa kaiteen tuntu käden alla. Tunne oli lähes pökerryttävä.
Kotona mietin, että olisinko kokenut nämä tapahtumat yhtä voimakkaina, jos olisimme eläneet normaaliaikaa eikä mitään lockdownia olisi ollut. Olisinko osannut arvostaa niitä yhtä paljon, jos mahdollisuudet tulla ja mennä olisivat olleet sellaiset kuin ennen. Miksi asiat pitää ensin menettää ennen kuin niitä osaa arvostaa.
Merkittävää oli, että kumpikin kokemus tuntui todellista kulunutta aikaansa pidemmältä. Uskon, että kokonaisvaltainen aistielämys vaikutti ajantajun katoamiseen. Molemmissa oli lisäksi täydellinen läsnäolon tunne, mikä johtui sekin varmasti kaikilla aisteilla kokemisesta. Läsnäolon tunne ja kuluneen ajan hämärtyminen edesauttoivat virkistymistä ja energisoivat.
Nyt kesäkuussa luonto on tarjonnut parastaan kuin paikatakseen pitkän marraskuun, koronakevään ja kylmän toukokuun. Kokekaamme se kaikin aistein.
Aurinkoista päivää!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 