Eläimellistä menoa ja periksi antamista

Asun Espoon Keskuspuiston vieressä, johon tonttimme rajautuu. Ylellistä, että metsäiset lenkkipolut alkavat omalta ulko-ovelta, minkä arvon olen nyt korona-aikana ymmärtänyt jälleen uudestaan.

No, metsä on metsä kaikkine lajeineen. Tontinrajan yli tunkee kaikenlaista elukkaa, niin siivekkäitä kuin suurempaakin merkkiä. Siihen olen vuosien varrella tottunut (tai osaan varautua keväiseen häiriöaikaan), kun aamulaulajat keväällä hikipäissään huutelevat itselleen aamuyön tunteina puolisoa. Rajuin ääni lähtee yhdestä palokärjestä (tai mikä lie tikka), joka muutama vuosi sitten keksi, että paremmat soundit puun hakkaamisen sijaan saa aikaiseksi, kun vetää nokalla sarjatulta ikkunastani näkyvän ulkoilupolun metalliseen lampun kuuppaan. Infernaalinen meteli.

Näiden lisäksi on joukko erilaisia istutusten catering-palvelujen käyttäjiä. Olen tiukkaan ääneen käynyt niille läpi käytöksen kultaisia sääntöjä toisen omaisuuden ja työn jäljen kunnioittamisesta. Ei tunnu sana menevän perille.

Piccolo Paradison on ottanut omaksi reviirikseen mustarastas uros, joka odottaa viiden tähden palvelua. Erittäin ihastunut tämä yksilö on nurmikon jatkuvaan kattaukseen, eli sitä mukaa kun saan uudet siemenet heitettyä maahan, se on niiden kimpussa. Olen huutanut ja hyppinyt, papiljotit päässä ja ilman, ei mitään vaikutusta. Päinvastoin se nykyään lehahtaa kirsikka puun oksille odottamaan, että rauhoitun tai menen sisälle, ja jatkaa ateriointiaan.

Jokunen päivä sitten kävin jälleen läpi noidantanssin, mustarastas katseli sitä huvittuneena pää kallellaan kuin kysyen, että kauanko meinaat jaksaa. Jossain vaiheessa valkeni, että minä en tule tätä taistelua voittamaan. Lopputulema on nyt, että minä luen hampaat kiristellen lepotuolissa kirjaa, ja mustarastas aterioi vieressä tyytyväisenä Piccolo Paradison antimia.

Periksi antaminen tuntuu pahalta, etenkin jos kokee olevansa oikeassa. Mutta mikä on omasta kannasta tiukasti kiinnipitämisen lopullinen hinta, jos taistelu vain jatkuu. Nautin huomattavasti enemmän pienestä paratiisistani, kun joustan sen verran, että verenpaine ei heti nouse näkiessäni mustien siipien lähestyvän. Vielä kun tässä vaiheessa kesäkin on vasta alkamassa. Joskus kannattaa miettiä, lyökö päätään turhaan betoniin, jos ei anna piiruakaan periksi omasta linjasta. Sekä kumpi lisää onnellisuuden tunnetta tai edistää asiaa enemmän, periksi antaminen vai tiukka linja.

Nyt sopeudumme yhteiseloon, mustarastas ja minä.

Leppoisaa viikkoa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s