Eetvarttia

Yksi tärkeimmistä – ellei jopa tärkein – Piccolo Paradison kukoistuksen salaisuuksista on eetvartti (äitini käyttämä sana tästä ihmeaineesta, ja meille periytynyt). No, monet tuntevat sen ehkä paremmin hevosen lantana. Olen joka kevät levitellyt sitä runsain mitoin kukkapenkkeihin ja kukkaruukkuihin. Kyllä kukoistaa!

Eetvartti vaikuttaa siis näkymättömissä, mutta tehokkaasti. Se on vähän niin kuin yhteiskunnassamme asiat, jotka vaikuttavat arkeemme, mutta joita ei tule ajatelleeksi silloin kun ne toimivat. Nyt tämä jännä ajanjakso, jota elämme, on nostanut esille asioita, joita itse kukin olemme pitäneet itsestään selvinä.

Asioiden kompleksisuus on ehkä yllättänyt. Kun nykäistään tästä, niin heilahtaakin täällä. Ehkä arvostamme jatkossa asioita enemmän, kun ymmärrämme koko systeemisen kokonaisuuden. Isäni oli aikoinaan paikallisen kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja. Jouluna hän osti jokaiselle koulun henkilökunnan jäsenelle suklaarasian. Viedessään niitä koulun keittiöön emäntä sanoi, että ne varmasti kuuluivat opettajain huoneeseen. Siihen isäni vastasi, että opettajat olivat jo saaneet omansa, ja jos lapset eivät saa ruokaa, eivät he opi mitään. Jokaisen panos kokonaisuudessa on arvokas.

Äitini puolestaan kannusti aina olemaan ystävällinen talonmiehelle ja vahtimestarille. Heidän työtään ei juurikaan huomaa, mutta annas olla, kun tulee tenkkapoo, niin heistä on korvaamaton apu. Tämän olen monesti todennut olevan juuri näin. Lisäksi hyvän huomenen toivotus ei maksa mitään, ja itsekin tulee hyvälle tuulelle, kun on hymy vastassa. Se on suorastaan arjen eetvarttia sielulle.

Eetvarttia päivääsi!