Kaikki raiteilla kulkevat kulkuneuvot ovat jotenkin sympaattisia. Mutta kaukojunat ovat suosikkejani, koska niissä tuntuu siltä, että on matkalla jotain uutta kohden. Nyt istun junassa matkalla Lappeenrantaan, kohti viimeisintä opiskelukaupunkiani, lounaalle opiskelukaverin kanssa. Juna matka pysäyttää paikoilleen, aika on täysin omaa, ja käytän sitä menneiden pohdiskeluun ja tulevaisuuden suunnitteluun. Asioiden reflektointi kannattaa aina. Nyt näen, miten kaikella on ollut tarkoituksensa.
Reilu pari vuotta sitten matkasin kohti Lappeenrantaa covidin pyörteissä virtuaalisesti. Taakse päin katsottuna matka oli huikea kaikkine verta, hikeä ja kyyneleitä vaativine osioineen. Mutta ehdottomasti jokaisen työteliäänkin hetken arvoinen.
Olen monesti huomannut, että kun ei tiedä tai ymmärrä tulevan työn määrää tai edessä olevia vaikeuksia, hyppää helpommin uuteen. Matkan varrella totuus paljastuu, ja silloin on liian myöhäistä katua, että mihin tuli lähdettyä. Ja hyvä niin. Jos kaikki hankaluudet olisivat etukäteen selvillä, ehkä jäisi tekemättä jotain sellaista, joka muuttaa elämän suuntaa tai antaa muuta arvokasta kokemusta. Ratkaisut löytyvät, vaikka osa on työläämpiä, mutta kiertoteitäkin löytyy.
Eikä ole yksi eikä toinen kerta, jolloin turhautumisten ja takaiskujen koomisuus paljastuu jälkeenpäin, ja niille voi sitten nauraa oikein kunnolla. No, ihan vielä ei matematiikka hirveästi naurata, mutta ehkä jotain hymyntapaista alkaa muodostua. Joka tapauksessa se ja ohjelmointi kasvattivat minua ihmisenä. Opin kiroilemaan sanoilla, joita en tiennyt edes osaavani. Tätä taitoa koitan harjoittaa vain ylhäisessä yksinäisyydessä.
Opiskelujen taustalla minua tuki kohti päämäärää monet ihmiset. Opiskelukaverit, läheiset, ystävät sekä varsin kannustava työyhteisö. Syvällä kiitollisuudella ajattelen kaikkia, jotka edesauttoivat matkaa joko hurtilla huumorilla, konkreettisella avunannolla ja neuvoilla, sparrailuilla sekä kannustuksella. Kummasti muutama pieni sana toi energiaa tarttua omaan läppäriin ja alkaa nakuttaa tehtäviä tai teroittaa ne lyijykynät tanaan kohti vektorien salaisuuksia.
Vuoden alusta aloitin uudessa työssä. Olen parin ensimmäisen viikon aikana nähnyt konkretiaa siitä, mitä mm. luennoilla käytiin läpi. Huikea tunne palikoiden asettuessa paikoilleen. Toki aikaisemmin kerryttämäni työkokemus antaa myös vahvan pohjan nykyiseen tehtävääni. Silti odotan paljon uuden oppimista, koska huikea tunne lampun syttymisestä on aina tavoittelemisen arvoinen.
Tämä juna vie minua nyt osittain jo saavutettuun, samalla kiskot kuitenkin kalkattavat, että tässä on hyviä uusia alkuja lähtenyt liikkeelle. Sekä saatu uusia ystäviä mukaan matkan varrelta.
Aurinkoista vuodenalkua!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 