Kävin aamusta vesijuoksemassa. Mukana oli vartalovoide, jonka tuoksu toi mieleen vuosi sitten syksyllä ystäväni kanssa tekemämme reissun Etelä-Ranskaan.
Matkalla sattui ja tapahtui. Muistuttelimme toisillemme, että vettä on hyvä juoda riittävästi. Yhtenä päivänä kapusimme kovassa helteessä jokusen kilometrin ylös kukkulalle, ja tietenkin olimme matkalla ilman vesipulloja. Hikeä valuen, janosta heikkoina pääsimme perille, kohteen kahvilassa isot vesipullot pöytään. No, paluumatkalle emme niitä kuitenkaan ostaneet, onneksi matkalla oli riittävästi paikkoja, joissa pysähtyä.. Muistan vieläkin tahmea ihoni sekä loputtomalta tuntuneen ylöspäin johtavan kuumaa hohkaavan asvalttitien.
Toisena päivänä teimme retken lähisaarelle. Selvitimme etukäteen googlaamalla, että siellä olisi kahviloita ja ravintoloita auki. No. Niinhän ei kuitenkaan ollut, totta kai päivä oli täynnä poikkeuksen poikkeuksia, ja vaikutti, että nälkä ja jano ei tuolla saarella lähtisi. Yksi paikka oli auki, mutta keiltä vain kyselimme, puistelivat päätään ja sanoivat paikan olevan varsin kallis, eikä sinne kannattaisi mennä.
Nälkä pakotti kuitenkin etsimään paikan pienen kävelyn päästä. Paikka vaikutti varsin viehättävältä, ja henkilökunnan pienestä nikottelusta huolimatta istuimme parhaalle paikalle rannan tuntumaan. Olimme ensimmäisinä paikalla, eikä yhtään pöytää ollut varattu.
Saatuamme ruokalistan meinasimme pyörtyä. Hinnat hipoivat taivasta, osa lensi suoraan avaruuteen. Lounaamme koostui pikkuruisista alkupalasalaateista, viinilasillisista ja puoliksi jaetusta vesipullosta. Pureskelimme antaumuksella sen vähän, mitä lautasella oli, muruakaan ei jäänyt syömättä.
Pikkuhiljaa paikka alkoi täyttyä muista ruokailijoista. Heitä kuljettivat hulppeiden huvijahtien henkilökunta kohtuullisen kokoisilla moottoriveneillä. Emme antaneet tämän häiritä, vaan istuimme paraatipaikallamme kuin se ja ympäröivä seura olisi jokapäiväistä elämäämme. Silti syötyämme kävimme laiturilla sen oloisina, että kohta meitä haetaan, jonka jälkeen hipsimme hiljaa takavasemmalle, ja lähdimme kapuamaan ylös rinnettä kohti normaalille vesibussille vievää polkua.
Reissulla sattui muitakin kommelluksia. Nyt ne naurattavat, ja niiden ansiosta matkan yksityiskohdat ovat vieläkin kirkkaina mielessä. Onneksi ystävänikään ei pienestä hätkähdä, ja osaa suhtautua asioihin huumorilla. Jälkeen päin on ollut mitä muistella.
Joskus sattuu asioita, joihin kompastuu, toisille enemmän. Vaikka asia ei juuri sillä hetkellä naurattaisi, kaikesta voi löytää sen huvittavan kulman kunhan aikaa on vähän kulunut. Musta huumori on monelle keino selviytyä. Mainitsemani tapahtumat eivät maailmaa kaada, ja kuuluvat täysin sarjaan ”first world problems”.
Nyt ulkona on lämmin, pehmeä ja pimeä ilta, Piccolo Paradisossa kausivalot. Tämäkin muistuttaa tuosta matkasta. Niin kuin nuo kommelluksetkin, jotka loivat loppujen lopuksi hyviä muistoja.
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 