Tikru törmäsi toiseen autoon eilen rannalta lähtiessäni. Siis klassisesti peruutin toisen auton perään, en nähnyt sitä lainkaan, oli kuolleessa kulmassa. Ehkä aurinkokin häikäisi. Mene ja tiedä. Mea culpa. Onneksi vastapuoli totesi, että näitä sattuu.
Kolhu näytti pahemmalta kuin se oikeastaan on. Tuossa kohti muoviosa, pitää nyt ensin käydä pesemässä auto, ja katsoa sitten mitä seuraavaksi. Eilen illalla harmitti, me i hyvä päivä ihan kuoppaan. Aamulla asiat näytti jo paremmalta.
Jos nyt mietin tätä kroppaanikin, niin onhan tässäkin kolhuja ja arpia. Eikä ne haittaa. Ne tarkoittaa vain, on tässä eletty elämää ja monesta asiasta selvitty. Joskus ehkä nuorempana ne olisi häirinneet, ja joitakin jo silloin jo olevia häpeilinkin. Nyt ne ovat ikään kuin päiväkirjan merkintöjä. Tuo oli kun kaaduin pyörällä (siis yksi niistä lukuisista kerroista), tuo kolahti asvalttiin, tuo kun putosin keinusta joskus kauan sitten, tuon teki kirurgi.
Kolhuilta ei elämässä voi välttyä. Niitä tulee niin mieleen kuin kroppaankin. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Aika on armollinen, ja silottaa arpia. Sitä voi jäädä piehtaroimaan asioihin, joita on tapahtunut. Tai sitten todeta, että näin kävi, ja tämän voin tälle asialle nyt tehdä. Sekä olla itselleen ja tapahtuneelle armollinen.
No, nyt on vahinkoilmoitus tehty, ja vakuutus korvaa vastapuolen kuprun. Huomenna katson mikä on Tikrun lopullinen vaurio pesun jälkeen. Pelti kunnossa, eli ehkä Tikrukin sai vain muiston eletystä matkasta. Ja ei kun auton nokka kohti tien päässä näkyvää horisonttia!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 