Tunti lisää aikaa tuntuu ylelliseltä. Etenkin sunnuntaina. Koti on siisti, aikaa vain olla. Luksuksena lukemattomia lehtiä ja kirjapino odottamassa. Ulkona sataa, minkä rauhoittaa paikoilleen. Eli juuri sitä mistä arken haaveilee.
Onkohan tämä nyt tämän nykyajan tuomaa säpsäkkyyttä, koska paikoilleen pysähtyminen tuntuu vaikealta. Lisäksi valitsemisen vaikeus, mihin noista lukemattomista aarteista tarttuisin. Joten olen silmäillyt hieman tuota, katsellut vähän tätä. Kaikki kiinnostaa, mutta mihinkään en pääse sukeltamaan.
Minulle parasta rentoutumista on päästessäni irrottautumaan omasta elämästäni ja astumaan jonkun kirjan henkilöhahmon saappaisiin. Se puhdistaa kerralla pään.
Vaikka rakastan teknologiaa, niin mahdollisuus selvittää lisää internetin ja tekoälyn tarjoamien kanavien kautta jokaisesta päähän tupsahtavasta ajatuksesta ei rauhoita mieltä. Palautumisessa teknologiapaasto on paikallaan. Jostain syystä saavutettavissa olo ja fear of missing out takoo jossain alitajunnassa. Mitä jos uutisvirrassa menee jotain ohi.
Minusta kotona olo ”ilman velvollisuuksia” on palautuksen kärjessä. Kotihan on paikka, joka suojelee, vaikka maailma miten myrskyäisi ulkopuolella. Se on minulle myös paikka, jossa suorittaminen pitää saada minimiin. Toki kotitöitä aina on, mutta se on vähän kuin pitäisi parhaasta kaverista huolta. Mutta parhaalle kaverillekin voi sanoa, että just nyt ei sovi.
Juuri nyt tuo kaverikin on huollettu. Mikään ei siis estä vain olemasta. Miksi se silti on niin vaikeaa, ja mieli hyppelehtii asiasta toiseen.
Työskennellessäni etänä keskittymistä vaativan asian parissa laitan taustalle hiljaisesti soimaan koodaussoittolistoja tai gregoriaanista kirkkomusiikkia. Ne auttavat keskittymään, sama toimii myös ns. vapaa-ajalla ajatusten pyöriessä päässä.
Joten nyt sitten tuota musiikkia soimaan, ensimmäinen lehti käteen ja uppoutumaan muiden ihmisten ajatuksiin.
Hyvää sunnuntaita kaikille!
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 