Taas hidas aamu. Tällä kertaa luen Eeva-lehteä, jonka tilaaja olen ollut useiden vuosien ajan. Tuo lehti vaatii aikaa, juttuihin pitää pysähtyä, mikä tässä hektisessä maailmassa on aina vain haasteellisempaa.
Pysähtyminen synnyttää uusia ajatuksia, ideoita tuon ja tämän tekemiseen. Pirkko Saision haastattelu ja yhä jatkuva taiteen tekeminen sai minut pohtimaan, että eihän luovuus lopu kuin napista painamalla ihmisen tullessa eläkeikään. Minullekin työ on tapa ilmaista itseäni.
Tom Pöysti totesi samaisessa lehdessä, että siinä mitä tekee pitää olla iloa ja intohimoa. Näyttelijän työ ei tuonut sitä hänelle, joten hän löysi palon motivaatiopuhujan työstä.
Olen itse ollut jokusenkin kerran alanvaihtaja. Muutaman kerran minulle on tarjottu tehtävää, jota en ole ennen tehnyt, muutaman kerran uteliaisuus ajanut kokeilemaan jotain uutta. Yhteinen nimittäjä taitaa kaikissa tehtävissä kuitenkin olla muutos.
Molemmat haastattelut sekä keväinen valo kylmästä ilmasta huolimatta saivat aikaan ajatuksia mitä kaikkea inspiroivaa voisikaan tehdä. Kesä on tavallaan jo kulman takana mahdollisuuksia täynnä.
Samalla kun mieli jo suunnittelee erilaisia tapahtumia mietin, että miksi tuntuu siltä, että koko elämä pitää aina elää kesän aikana. Onko se valo, joka mahdollistaa sen vai miksi muina vuodenaikoina elämää on ikään kuin pausella. Minulla on myös harha siitä, että kesällä on aikaa tehdä mitä vain ja tavata kaikki ihmiset, joiden tapaamiselle ei muka ole ollut aikaa.
Piti oikein pysähtyä miettimään, että näinkö on. No ei pidä paikkaansa. Olen viettänyt pitkin vuotta hyviä hetkiä perheen kanssa, nauttinut uudesta Mummin roolista, jossa saa todella hemmotella lapsenlasta. Kivasti muistan nyt myös jo unohtuneita mukavia hetkiäuoman lapsen lapsuudesta. Ourakin kertoo, että parasta palautumista on Gubbeluurin kanssa puuhailu.
Olen myös elänyt upeita hetkiä viikonloppuretkillä ystävien kanssa. Esimerkiksi lokakuussa Turussa entisten työkavereiden nykyisten ystävien(kuka sanoo, että aikuisena ei enää muka löydä uusia ystäviä) kanssa sekä maaliskuun alussa lapsuudenkavereiden kanssa Porvoossa. Ei tarvitse mennä kauas kokeakseen paikasta ja ajasta irtautumisen.
Parempi Ihminen – vaihe ruotsalaisten lehtien luvun jälkeen on pitänyt aika hyvin – vaikka nyt jo tarmon puuskan jälkeen kesärenkaat alla ja yöpakkasia sekä lumisadetta tulossa. Tosin keittiössä vierailee taas joku ikiteini.
Jatkukoon Parempi Ihminen nyt jalostuneempana. Toivottavasti luovuus ja palo eivät sammu koskaan. Tulkoon hyviä hetkiä edelleen koettavaksi ympäri vuoden.
P. S. Kuvassa loikoilee hetkestä Piccolo Paradisossa nautiskellen ystäväni Tiinan sinne tekemä kissa ❤️.
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 