Syyskuun ensimmäinen viikko aika lailla taputeltu. Vähän outo olo, syksyllä on aina alkanut jotain uutta. Hieman kadehdin niitä, jotka into piukassa lueskelevat opinto-oppaita ja ilmoittautuvat kursseille.
Toisaalta nyt pitäisi osata nauttia myös vapaa-ajasta, ja tehdä niitä asioita, joita suunnitteli tekevänsä sitten kun on taas illat vapaat. Ajan voi täyttää niin monella tavalla, aivojen nollaamisella on ainakin minulle niiden hyvinvoinnille suuri merkitys. Vaikka nollaamista ei kestä pitkään, tietyn pisteen jälkeen tulee lähes huutava tarve oppia uutta.
Minun vuoteni alkaa syksystä. Ehkä se on peruja kouluajoista, jolloin uudet oppimäärät odottivat. Uuden oppiminen on kivaa, se mikä nykyisin turhauttaa on asioiden määrä, joista en vielä tiedä riittävästi. Niitä putkahtaa koko ajan jostain lisää. Samoin turhauttaa asiat, joihin olen vähän perehtynyt, mutta tuntuu, että en tiedä kuin pintaraapaisun.
Tiedon nälkä on siunaus ja kirous. Olen usein kokenut lähes euforisia hetkiä uuden asian avautuessa ja mitä se oikein tarkoittaa käytännössä konkretisoituessa. Mieleeni nousee nyt hetki, jolloin digitaalisten kaksosten perusajatus eri sovelluskohteineen sai aikaan lapsellisen riemun. Muistaakseni taputin silloin jopa käsiäni silkasta ilosta.
Toisaalta se jatkuva tunne, tuostakaan en vielä tiedä mitään, aiheuttaa välillä jopa fyysisen epämiellyttävän tunteen. Minulla on ollut ja on edelleenkin ilo tehdä töitä itseäni fiksumpien ihmisten kanssa. Päivittäinen mikro-oppiminen tyydyttää uteliaisuuden nälkää.
No, löysin itselleni tällekin syksylle yhden kurssin. Haastan itseni, ja mene kurssille, jossa luetaan Albert Camus’n L’étranger, keskustellaan kaunokirjallisuudesta ja filosofiasta. Ranskaksi. Voi olla, että haukkasin ison palan, mutta jo ajatus kehittymisestä rauhoittaa. Tämä riittäköön kurssiksi tälle syksylle, uusia asioita voi omaksua myös maltillisesti.
Innostavaa syyskesää!
.
Hajatelmia Piccolo Paradisosta 