Hyviä haltiattaria

Jokainen tarvitsee joskus olkapäätä. Sellaista turvallista, johon nojata ja joka tukee ettei kaadu.

Loman ensimmäisen kolmanneksen sairastelin, ja olin suurimman osan ajasta äänettömänä. Nukkumisen lomassa tein selvää dekkari pinosta, tuijottelin taivasta ja mietiskelin asioita. Tavallaan täydellinen nollaus ja omatekoinen Hiljaisuuden retriitti. Toki sähköiset laitteet oli käytössä, niillä sentään toimi yhteydenpito ”ulkomaailmaan”.

Pohtiessani asioita huomasin miten onnekas olen. Kesällä vähän kolahti, ilmoitin asiasta läheisimmille ystävilleni, ja he tarttuivat taikapölyihinsä. Arvostin sitä, että osa ilmoitti tulevansa heti käymään tai sovittiin välittömästi lähin päivä milloin nähdään, pitivät tiiviisti yhteyttä, voisinko sanoa, että jopa tarkkailivat minua. Tuli olo, että minua kannatellaan.

Yksi heistä totesi, että hän on minusta saanut esimerkin, että kolahdusten jälkeen siirrytään eteenpäin ja asiat selviää. Pidin sitä hienona ja arvokkaana palautteena. Samalla se oli muistutus resilienssistä. Jokainen töyssy elämän matkalla tuo jonkun työkalun lisää ratkaisujen työkalupakkiin. Eli mikäs aikaisemmin auttoi, mitä silloin tein.

Pidän näitä ystäviä eräänlaisina hyvinä haltiattarina. Pölähtävät paikalle kuin hyvät haltiattaret prinsessa Ruususessa tilanteen niin vaatiessa joko ihan fyysisesti tai sitten nykyaikaista teknologiaa käyttäen, heilauttavat taikasauvojaan, ja taas on maailma kirkkaampi.

Merkityksellisen elämän yksi tärkeimmistä peruspalikoista on mielestäni merkitykselliset ihmiset. Juuri nyt kaikki on hyvin, kiitos teidän hyvien haltiattarien.